Joulu-vitun-yö, juhla-vitun-yö

Suomalaiset ovat jouluhullua kansaa ja kaikkein jouluhulluimmat aloittavat lahjojen hankinnan jo kesällä, heti juhannuksen jälkeen. Joulukuvastot putoavat postiluukuista lokakuussa, vaikka olen joskus saanut ensimmäisen joulukuvaston syyskuun puolella. Toisaalta ymmärrettävää, sillä onhan Suomi joulupukin kotimaa. Toisaalta taas joulu on täysin turha kulutusjuhla ja ylimääräinen stressipiikki vuoden pimeimpään aikaan! Itse en ole laisinkaan jouluihminen ja voisin mieluusti skipata joulun kokonaan tuntematta laisinkaan minkäänlaista vitutusta.

Miksi joulu nostattaa minussa niin paljon negatiivisia tunteita ja eritoten sitä vitutusta? Tässäpä muutama kohta, mitä aivan erityisesti vihaan joulussa ja mikä saa persekarvat käppyrälle! Olkaapa hyvät.

- Tarvitsevatko ne kiittämättömät räkänokkakersat tuhat pakettia per turpa? Eivät! Rahaa palaa niin perkeleesti, kun keski-ikäiset täti-ihmiset taistelevat kynsin hampain hyllyllä olevasta viimeisestä vitun Frozen-nukesta. Kun meidän pikku Jorma-Kaarina halusi juuri nimenomaan sen nuken eikä kelpuuta mitään muuta. Nii-in, se Jorma-Kaarinan elämä meneekin tuosta nyt aivan täydellisesti piloille eikä elämä jatku enää joulun jälkeen! Vähemmälläkin pärjää, uskokaa pois!

- Joulun pitäisi olla rauhoittumisen aikaa ja ihmisillä on koko ajan niin saatananmoinen stressi. Pitää siivota, pitää kokata, pitää saada lahjat ostettua, pitää sitä, pitää tätä, pitää muistaa niitä vitun 30 vuotta sitten viimeksi tavattuja kummin kaiman pikkuserkun selänrapsuttajan matontamppaajia. Voi jumalauta, pitääkö ihan oikeasti? Ei pidä, perkele! Itse en enää marraskuun puolenvälin jälkeen käy missään isoissa marketeissa tai ostoskeskuksissa, koska en jaksa etsiä parkkipaikkaa enkä jaksa sitä järjetöntä ihmismassaa kauhean kiireen ja stressin kanssa. Koska en itse jaksa enää ottaa stressiä, en jaksa myöskään katsella stressaavia ihmisiä.

- Kuka saatanan idiootti on keksinyt joululaatikot? Se on muodotonta mössöä, missä on kerran syödyn ja ulostulleen nakkikeiton väri. Kaiken lisäksi, laatikot maistuvat ”sille itselleen”, eli suomeksi sanottuna paskalle. Minkä helvetin takia suomalaisessa juhlapöydässä kaiken perinteisen pitää olla tuollaista oksennuksen näköistä paskaa? Mikseivät suomalaiset osaa tehdä kunnon ruokaa? Sitä en tiedä, mutta sen tiedän, että tänäkään jouluna en syö mitään vitun lanttulaatikkoa. Ennemmin syön naapurin piskin paskantamia koiranluunpalasia kuin vedän lanttulaatikkoa käkättimeeni.

- Joulurenkutukset ovat sieltä, mihin anustappi kuuluu työntää. Etenkin, kun tätä nykyä joulu tulee aina vain aikaisemmin ja aikaisemmin. Hyvässä lykyssä saatat joutua kuuntelemaan jotain vitun kulkusia jo lokakuun lopusta! Siinä vaiheessa, kun ehditään joulukuun alkuun, olet jo niin kyllästynyt niihin vitun kulkusiin, että olet valmis ottamaan ensimmäistä vastaantulijaa kulkusista kiinni ihan vain siksi, että vituttaa. Kuka saatana tykkää joululauluista? No ei vittu kukaan!

Paitsi Lumiukon tunnusbiisi. Se on pop. Eikä se ole suolesta.

- Mitä vitun järkeä joulukoristeissa on? Haloo! Ne ovat muovisia ja lasisia tavaroita, mitkä kaivetaan kerran vuodessa pariksi viikoksi esiin ja sen jälkeen laitetaan takaisin laatikkoon pölyttymään. Ne maksavat maltaita eikä niille ole mitään oikeaa käyttöä. Todella ”hyödyllistä” ja ”järkevää” laittaa satoja ja taas satoja euroja joihinkin helvetin joulukoristeisiin! En ole ikinä tajunnut tätä tapaa.

- Voi luoja, että vihaan niitä Anna lapselle raitis joulu-mainoksia! Voi hyvä helvetti sentään. Onko se niin, että jouluna täytyy olla selvin päin, mutta muina aikoina lasten edessä saa riekkua turpa täynnä viinaa, vai? Eikö niiden mainosten pitäisi sanoa Anna lapselle raitis arki? Voi vittu, että vihaan tuollaista itsestään selvyyksien mainostamista.

- Joulu on talvella. Talvella on kylmä. Kylmä on perseestä ja se vituttaa. Piste.

Onko joulussa sitten mitään hyvää? Tietenkin! Monelle se tietää pitkää lomaa. Niille vuorotyöläisille, jotka joutuvat raatamaan joulunpyhät niska ulostulleessa nakkikeitossa, se tietää pyhälisiä palkassa. Eli onhan sillä joululla positiivisiakin vaikutuksia. Silti olen sitä mieltä, että ennemmin tekisin ekskursion pohjoiskorealaiselle työleirille kuin viettäisin oikein perkeleen perinteistä suomalaista joulua, söisin rosollia, joisin glögiä ja paskoisin viikon verran pinkkiä paskaa.

Onneksi joulu on kerran vuodessa vain! Vaikka sekin on vähän liian usein.

Metsätissit ja persekäpy

Ihmiset jaksavat kyllästymiseen asti valittaa kaupungistumisesta, saastumisesta, ruuhkista, ihmisvilinästä ja hälinästä. Pitäisi palata luontoon, mennä metsään, hengittää keuhkot täyteen raitista ilmaa ja nauttia luonnon rauhasta. Se kuulemma parantaa.

Minäpä kokeilin tuota metsään menoa! Lähdin oikein syvälle ikimetsään, kauas ihmisistä, hälinästä ja saasteista. Hengitin syvään raitista ilmaa, kuuntelin hiljaisuutta ja olin aivan yksin. Otin jopa vaatteenikin pois ja leikin olevani metsänneito. Yritin siis ihan tosissani palata takaisin luontoon ja löytää oman juureni luonnosta. Jostain kumman syystä, välittömästi sen jälkeen, kun olin saanut rintaliivini riisuttua ja uhkeat utareeni esille, tuli jostain puun takaa italialainen miespuolinen turisti, joka hämmästyi suunnattomasti tätä yritystäni sulautua suomalaiseen luontoon. Tästä opin ainakin sen, että niin suurta erämaata ei olekaan, mistä ei joku sinua löytäisi juuri sillä samaisella hetkellä, kun olet ottanut rintaliivisi pois. Tisseissä on jokin kummallinen magneetti, joka saa miehet löytämään ne jopa silloin, kun yhtään miestä ei pitäisi olla tuhannen kilometrin säteellä missään. Olen ehdottomasti sitä mieltä, että seuraava tutkimusaiheeni liittyy tavalla tai toisella tissien magnetismiin, sillä olen aivan täysin varma, että niissä sellainen on.

Mutta tisseistä tähän päivään, vaikka hauskaahan niistä tisseistäkin olisi puhua. Leikin siis kaikessa rauhassa metsänneitoa luonnon rauhassa, kunnes satuin astumaan siellä suomalaisessa rämeikössä hieman harhaan ja räts; nilkkani taittui ja jalkani meni mukavaan 90 asteen kulmaan. Sellaiseen kulmaan, mihin se ei normaalisti menisi! Siinä sitten kivuliaan tuskahuudon säestämänä kompuroin naama naavassa ja käpy perseessä pois sieltä erämaasta. Kumma juttu, että siinä vaiheessa, kun päästin ensimmäiset tuskahuutoni, paikalle ei tullut yhtään italialaisturistia, mutta heti, kun otti rintaliivit pois, täysin äänettömästi, niin paikalle löysi ihmisiä aivan heti. Eli jos siis joskus olet pulassa, älä huuda apua, vaan ota ne tissiliivit pois! Paikalle löytää taatusti joku nopeammin kuin apua huutamalla.

Kun pääsin takaisin sinne ihmisvilinän ja hälinän pariin, kompuroin ensi töikseni työterveyslääkärin vastaanotolle. Siellä hän väänteli ja käänteli jalkaani ja huudatti minua lisää. Sain saman tien lähetteen viereiseen huoneeseen, missä istui ortopedi, jota ei varsinaisesti kiinnostanut se, miksi jalkani oli 90 asteen kulmassa, vaan se, miksi olin mennyt alasti metsään. Luulisi, että ortopedia kiinnostaisi liikuntaelimet enemmän kuin tissit, mutta miehet ovat miehiä, vaikka voissa paistaisi.

Diagnoosiksi sain revähtäneet nivelsiteet ja tuliaisiksi kotiin sain kävelykepit, nilkkatuen, jumalattoman arsenaalin kipulääkkeitä sekä sairausloman.

Olisivatko nivelsiteeni revähtäneet kaupungin hälinässä? No eivät! Koska kaupungissa on tasaista asfalttia joka paikassa eikä siellä voi astua harhaan samalla tavalla. Jos olisin pysynyt turvallisessa kaupunkimaisemassa, ihmisvilinässä, saasteessa ja melussa, jalkani olisi tällä hetkellä kunnossa. En istuisi sohvalla, kinttu paketissa, kyrpä otsassa ja armoton vitutus päällä.

Seuraavan kerran, kun haluan näyttää tissejä, teen sen turvallisesti jossain pornobaarissa enkä edes kuvittele enää palaavani takaisin luontoon!

Tekniikan pirun ihmeellinen maailma

Päätin, että ainakin kerran elämässäni solmin pitkän suhteen ja päätin tehdä sen Nordean kanssa. Sovimme, että suhde kestä 25 vuotta, nyt näin ainakin alkuunsa. Jos, jostain syystä, rikastuisin ihan yhtäkkiä, pystyisin lopettamaan suhteemme aikaisemmin.

Otin siis asuntolainan, jos joku nyt ei sitä tuosta kumppanini nimestä ehtinyt hoksata.

Muuttaminen on aina yhtä anuksesta olevaa hommaa ja se vituttaa kaikkia. Etenkin, jos päättää vielä vähän remontoida sitä uutta asuntoa. Kolme viikkoa meni mukavasti siinä, kun imppasin seinämaaleja uudessa asunnossani, kävelin tapettiliisterit päässäni (älkää kysykö, miten se liisteri siihen päähän joutui) ja hanuri hiessä pakkasin vanhassa vuokra-asunnossani tavaroita, mitkä rakas lapseni purki heti, koska tarvitsee niitä vielä. Ehdin noiden viikkojen aikana päättää noin kolmesataa kertaa tunnissa, etten muuta enää ikinä enkä todellakaan remontoi enää ikinä. Kyrpä, mikä sen prosessin aikana kasvoi naamatauluuni, oli sen verran komea, etten uskaltanut mennä nymfomaanien kevätkokoukseen ollenkaan, koska minut olisi kahlittu sänkyyn ja naamallani olisi istunut koko ajan joku läpimärän tuheronsa kanssa. Mutta terveisiä kuitenkin kaikille Suomen nymfomaaneille: Nähdään sitten ensi vuoden kokouksessa, kun naamassani ei kasva järjettömän suurta lemmenelintä!

Asuntokaupan yhteydessä tulin ostaneeksi edellisen asukkaan vastaremontoidun keittiön. Kaikki oli uutta ja hienoa. Kaapinovet vielä sattuivat vastaamaan omaa makuani. Kaiken piti siis olla kunnossa ja olin onnellinen uudesta, kauniista keittiöstäni. Ongelmat alkoivat siinä vaiheessa, kun sain sen verran purettua tavaroita laatikoista, että pystyin ensimmäistä kertaa itse tekemään ruokaa.

Induktioliesi. Miten helvetissä sellainen toimii? Eihän siinä ole mitään vääntimiä, vaan pitää ensin painaa koko paska päälle, sen jälkeen painaa levy päälle, sen jälkeen painaa sata kertaa, jos haluaa levyä pienemmälle. Mitä vittua? Miksei vain voisi vähäsen vääntää jostain namiskasta? Jumalauta, kun siellä nymfomaanien kevätkokouksessakin painetaan vähemmän kuin keittiössäni tätä nykyä! Se, että saan jonkun helvetin nakkisopan tulille, vaatii toistakymmentä painallusta ja jos haluan, ettei se helvetin soppa kiehu yli, tarvitaan toiset toistakymmentä painallusta. Mikä vika on niissä vääntimissä, joita väännät kerran ja sitten on levy päällä? Vaatii hyvin pienen ranneliikkeen. Mutta ei, kun painaminen on näemmä hienompaa kuin vääntäminen. Vittu, mä haluan saada safkani pöytään mahdollisimman yksinkertaisesti enkä mahdollisimman hienosti!

Toinen asia: Se minun helvetin moderni kiertoilmauunini. Siinä on tuhat ja sata erilaista valinnanvaihtoehtoa ja tuhat ja sata erilaista kuvaa siitä, mitä eri vaihtoehdot tarkoittavat. Voi vittu, mä mitään saatanan savikeramiikkaa halua siinä uunissa paistaa, vaan tunkea sinne yhden helvetin pakastepizzan! Miksi helvetissä pitää kaivaa uunin käyttöohjeet sitä varten, että osaa paistaa yhden vitun paskaisen pizzan? Onko ihan pakko tehdä noistakin yksinkertaisista laitteista niin vitun monimutkaisia, ettei niitä osaa käyttää ilman, että joutuu soittamaan MacGyverin paikalle?

Mutta pahin oli vielä edessä, ja se oli astianpesukone. Olin edellisessä asunnossani tottunut siihen, että astianpesukoneessani oli kaksi nappulaa: virtanappula ja käynnistysnappula. Kun niitä osasi painaa oikeassa järjestyksessä, kaikki oli hyvin ja kone toimi kuin unelma! Enempiä nappuloita ei koko koneessa ollut ja miksi olisi pitänytkään olla? Tarkoitus on saada puhtaat astiat eikä lentää kuuhun sillä laitteella. Mutta tämä uusi astianpesukone, mikä oli selkeästikin Siemensin insinöörien ylpeys, onkin niin hieno laite, että siinä on peräti kymmenen nappulaa (kyllä, kävin laskemassa)! Siinä on monta, hienoa pesuohjelmaa, ajastin, kovuuden säädin (jumalauta, mä mitään kyrpää ole runkkaamassa pystyyn, vaan pesemässä asioita!!!!) ja jos oikein tarkkaan etsin, saattaisin ehkä jopa löytää siitä laitteesta myös videokameran, pelikonsolin, kuuraketin, television, USB-portin, helikopterin ja kirjapainolaitteen. Siis mihin helvettiin mä tarvitsen kymmentä eri nappulaa astianpesukoneessa? Mä haluan saada sen koneen päälle, en vittu matkustaa sillä maan keskipisteeseen. Ensimmäisellä käyttökerralla jouduin kaivamaan ohjekirjasen, tietenkin, mutten ymmärtänyt mitään, mitä siinä sanottiin. Siemensin insinöörit olivat, selkeästikin, myös kirjoittaneet kyseisen ohjekirjasen. Melkein jo soitin Siemensin asiakaspalveluun, että voisimmeko me tyhmät filosofian maisterit saada samaisen kirjasen selkokielelle käännettynä, että mekin voisimme ymmärtää siitä jotain. Ensimmäisellä kerralla onnistuin jotenkin saamaan koneen päälle, mutten tiennyt, mitä olin tehnyt oikein. Toisella pesukerralla alkoi samainen painikehelvetti. Taas se perkeleen paska ohjekirja kouraan, vaikkei siitä nyt mitään varsinaista iloa ollut, koska siitä ei ymmärtänyt mitään, vaikka kirja väittikin kielen olevan suomi. Noin tunnin taistelun, erilaisten kokeilujen ja paineluiden jälkeen luulin tajuavani, miten homma toimii. Ja sain koneen päälle. Miksi helvetissä laitteista pitää tehdä niin helvetin monimutkaisia, että siinä menee yksi kokonainen tunti, kun yrität käynnistää sitä?

Joten tässä Siemensin insinööreille hieman noottia. Suurin osa ihmisistä ei ole insinöörejä eikä suurin osa ihmisistä haluakaan olla. Me valtaisa enemmistö haluamme vain yhtä asiaa ja se on se, että kone toimii moitteettomasti ja hoitaa juuri sen homman, mihin se on tarkoitettu. Emme me kaipaa yhdistettyä puidenpilkkomiskonetta ja astianpesukonetta, joka vielä näiden hommien lisäksi toimii kätilönä, leikkaa nurmikon, pesee auton, ompelee ja hitsaa. Niissä koneissa, missä on se yksi vitun nappula, mitä kuuluu painaa, ei ole tasan mitään vikaa ja niitä pitäisi olla markkinoilla paljon enemmän. En halua jääkaappia, joka yhdistyy nettiin! Miksi sen pitäisi tehdä niin? Etsii uusia reseptejä Marttojen kotisivuilta ja tulostaa sen jälkeen mulle kauppalistan, vai? Pah! Mä voin ihan itse tehdä sen. Ei koneiden tarvitse ihan kaikkea tehdä mun puolestani. Se lemmenelinkin on parempi aitona tavarana kuin koneen muodossa.

Ja Suomen nymfomaaniyhdistykselle terveisiä! Rakastan teitä, mutten ihan niin paljoa, että haluaisin tuijottaa teidän jokaisen sisuskaluja alapään kautta. Nähdään seuraavalla kerralla!

Miten karkottaa nainen kymmenessä sekunnissa?

Suomalaiset miehet kyselevät toistamiseen samat kysymykset: Miksi naiset kiinnostuvat enemmän ulkomaalaisista miehistä ja miksi naiset ovat ennemmin sinkkuja kuin heidän kanssaan. Koska itseäni alkaa pikkuhiljaa ärsyttää tämä suomalaisten miesten rutina siitä, miten he eivät kelpaa, päätin tehdä heille palveluksen ja kertoa, missä mättää. Eli suomalainen sinkkumies, tämä teksti on juuri sinulle! Kerron sinulle suoraan ja rehellisesti, miksi ennemmin ostan kaksikymmentä kurkkua kaupasta kuin seurustelisin sinun kanssasi.

Ihan ensiksi, sinä olet veltto vätys. Et osaa pukeutua hyvin eikä sinulla ole mitään tyylitajua (tämä ei koske homoseksuaaleja, joiden pukeutuminen on parempaa kuin useiden suomalaisten naisten). Et myöskään osaa keskustella, kuvittelet Al Bundy-tyylisen istuma-asennon olevan naisia kiihottava ja käsityksesi romanttisesta illasta käsittää kaljakorin, Fast and Furious-leffat sekä Saarioisten maksalaatikon. Ketsupilla. Lisäksi seksi kanssasi kestää keskimäärin kaksi minuuttia, minkä jälkeen ähkäiset ja käännyt. Usko tai älä, mutta tämä ei ole sitä, mitä nainen haluaa. Kukaan nainen. Siksi sinulla on vaikeuksia löytää itsellesi elämänkumppania.

Ja koska olen tänään erityisen hyvällä ja anteliaalla päällä, päätinkin tehdä juuri sinulle, suomalainen mies, vinkkilistan sitä, miten ei missään tapauksessa kannata toimia naisten kanssa. Toivottavasti tästä on sinulle hyötyä!

1.      Iskulauseeksi ei sovi se, että alat laulaa: ”Mulla on kolmen minuutin muna, se tulee kuin ammuttuna”.

2.      Yritä välttää viinan imemistä herkkutatin lailla: Siinä vaiheessa, jos jollain ihmeen keinolla pääset naisen sänkyyn (vaikka kertomalla olevasi kuoropoika; se yleensä herättää naisissa kummasti seksuaalisia haluja), todennäköisesti pieraiset ja sammut ennen kuin mitään on ehtinyt tapahtua ja olet missannut, jos et mahdollista seurustelusuhdetta niin ainakin mahdollisesti hyvän panon.

3.      Naiset eivät tykkää siitä, että kourit hänen tissejään. Naiset eivät myöskään arvosta sitä, että kouriessasi sanot ”piip piip”.

4.      Vältä esileikin aika lauseita: ”Äiti, anna mulle maitoa” tai ”Sano sä mulle, mitä mun pitää seuraavaksi tehdä.” Myöskään Pikku Kakkosessa kuullut laulut eivät ole soveliaita.

5.      Jos nainen kysyy ammattiasi, oikea vastaus ei ole elämäm koululaine.

6.      Jos naisella on lapsia, älä missään tapauksessa sano: ”En mä voi ryhtyä sun lasten isäksi”. Voin sanoa täydellä varmuudella, että lapsilla on jo jossain isä, joten he eivät toista isää kaipaa. Ainoa asia, mitä nainen kaipaa, on se, että joku panee häneltä tajun pellolle ja lähtee sen jälkeen suosiolla kelkkomaan, mutta sanomalla tuon lauseen menetit mahdollisuutesi olla se Joku.

7.      Kaikki naiset eivät myöskään halua lapsia eivätkä ole myöskään etsimässä itselleen aviomiestä. Älä siis sano aamulla heti ensimmäisenä: ”Susta mä haluan äidin mun lapsilleni”. Etenkään, jos seksi kanssasi on ollut surkeaa ja nainen on saanut vatkata sinua vartin verran saamatta kuitenkaan ”kovaa vaahtoa” aikaiseksi.

8.      Älä jumalauta ala laulaa niitä helvetin rippikouluvirsiä kesken toimituksen! Virret kuuluvat kirkkoon, eivät sänkyyn.

9.      Jos mummosi soittaa sinulle aamulla seksitoimituksen jälkeen, älä sano naiselle, että se on mummosi, vaan keksi jotain, ihan mitä tahansa. Tai mikä vielä parempi, jätä vastaamatta.

10.   Mikäli olet oikeasti kiinnostunut naisesta ja haluat tavata toistekin, pyydä puhelinnumeroa ennen lähtöäsi: Älä tule tiputtamaan numeroa postiluukusta kaksi viikkoa myöhemmin. Nainen ei todennäköisesti ole edes kysynyt nimeäsi, koska se tieto ei ole ollut olennainen eikä hänellä ole tasan mitään hajua, keneltä numero on peräisin.

11.   Kun lähdet naisen luota aamulla, lause ”Kiitos ja hyvää päivänjatkoa” on aivan liian virallinen ja antaa naiselle kuvan siitä, että hän on pannut Arvi Lindiä.

12.   Valkoiset sukat eivät sovi yhteen minkään asusteen kanssa.

13.   Sukat kuuluu myös vaihtaa, mielellään joka päivä.

14.   Sukilla ON oikeasti väliä! Ja iso väli onkin.

15.   Valkosipuli ja vanha viina eivät ole tuoksuja, mistä nainen kiihottuu.

16.   Et voi tarpeeksi kehua sitä, miten hyvä maku naisella on käsilaukkujen suhteen!

Eli sinä suomalainen vätys, joka et naista saa, kokeile näitä keinoja ja tule kertomaan sen jälkeen minullekin, onnistiko.

Nuotin vieressä on aina tilaa

Hei taas, rakkaat kakkapyllyt! Oliko jo ikävä? Toivottavasti ei, sillä ikävä on vittumainen tunne.

Olen ollut hetken aikaa ihan hiljaa, mutta siihen on ollut syynsä. Tietokoneeni, ei edes kovin vanha sellainen, päätti eräänä kauniina aamuna sanoa työsopimuksensa irti, täysin yllättäen. Ja koska ilman tietokonetta on aika paha kirjoitella mitään, olette joutuneet sen vuoksi kestämään hiljaisuuttani. Tai no, tässä maailmassa on aika helvetin suurella todennäköisyydellä paljon sellaisia ihmisiä, jotka olisivat jopa valmiita maksamaan siitä, että olisin joskus edes hiljaa, mutta sehän nyt ei missään nimessä käy! Minun luonteeseeni ei kuulu hiljaisuus.

Tämän pienen pakollisen breikkini aikana on moni asia vituttanut! Ihan jo alkaen siitä, että se saatanan tietokone levisi. Jalka on ollut kipeä, rahatilanne on ollut perseestä, vakiopanoni on ryhtynyt liian romanttiseksi ja kohta sekin pitää laittaa vaihtoon. Voiko maailmassa luottaa enää mihinkään?

Voi. Yhteen asiaan voi aina luottaa ja se on tämä: Nuotin vieressä on aina tilaa!

Olin tänään viettämässä miellyttävää iltaa mukavan ihmisen seurassa. Juttelimme syvällisiäkin asioita, heitimme huulta (ei nyt sentään kirjaimellisesti), nautimme virvokkeita. Eli jos nyt ihan suomeksi sanotaan, vedimme viinaa kuin pienet sienet, nauraa räkätimme toistemme jutuille ja herätimme yleistä pahennusta. Mutta sehän juuri on se, mikä tekee illasta helvetin hauskan!

Jossain vaiheessa iltaa päädyimme baariin, missä oli juuri alkamassa karaoke. Karaoke-emäntä istui laitteistonsa takana ja pari typpiä kävikin siinä lattialla vetämässä ihan ok setit. Ehdin jo unohtaa, että olimme edes karaokebaarissa. Kunnes se tuli. Se blondi muija, pinkissä asussaan. Sellainen keikistelijä, jonka ÄO on pienempi kuin persevaossa hiertävä stringien naru. Sellaisen on sitten ihan pakko laulaa yhtä fiksunoloiselle poikaystävälleen, jolla on pinkki pikee-paita päällä, jokin kaunis ja herkkä rakkauslaulu.

Ja ei, miehellä ei voi olla päällään pinkkiä pikee-paitaa! Ennemmin istuisin perse paljaana kolmeksi tunniksi kusiaismuurahaispesän päälle kuin panisin äijää pinkissä pikee-paidassa.

Eihän tuollainen narustringiblondi mitään tietenkään laulaa osaa. Se blondi liikkui nuottiviivastolla yhtä sujuvasti kuin Columbus Intiassa: Eihän se jumalauta sinne asti edes päässyt! Ja kun harakka laulaa sillä karhealla äänellään jokaisen nuotin päin vittua, niin mikä on lopputulos? Tietenkin se, että kuulijakunnalta lähtee kiilteet hampaista! Nautin tuota esityksestä yhtä paljon kuin välilihan leikkauksesta synnytyksen aikana (ja se tehtiin muuten ilman puudutusta, kun tuli pikkaisen kiire).

Juuri, kun pääsin sanomasta kaverilleni, että luojan kiitos tuo kamala esitys loppui, päätti tämä narustringiblondi esittää toisen biisin tämän fiksunoloisen poikaystävänsä kanssa yhdessä! Eli sen jälkeen siinä lavalla oli kaksi yksilöä, joilla oli ammu-vainaan laulutaito. Ja niin romanttista, niin romanttista oli heidän esityksensä. Olin valmis kysymään kaveriltani, jos hänellä sattumoisin olisi taskussaan ylimääräisiä partateriä, jotta voisin viiltää ranteeni auki siinä paikassa. Ihan vain varalta, jos sattuisivat vielä laulamaan kolmannen biisin. Kuuloelimeni ei olisi sitä enää kestänyt. Onneksi tajusivat kuitenkin lopettaa siihen.

Minkä helvetin takia on olemassa karaoke? Ja minkä helvetin takia paskojen laulajien annetaan laulaa? Minä en osaa laulaa. Kuulun ammu-vainaan kanssa samaan laulajakastiin ja jos minua etsii nuottiviivastolta, minut löytää myös sieltä nuotin vierestä. Siellä nuotin vieressä on paljon tilaa! Juuri tästä syystä en julkisesti mitään laulakaan. Haluan säästää kanssaihmisten korvat ja hammaskiilteet. Mutta näemmä tähän maailmaan mahtuu myös sellaisia ihmisiä, jotka eivät ole tietoisia omista laulutaidoistaan. Luulevat osaavansa, vaikka todellisuudessa vain kiduttavat ihmisiä ympärillään avaamalla suunsa. Miksi tällaisten ihmisten annetaan esiintyä? Käsittääkseni Suomessa kidutus on laitonta. Miksi se sitten sallitaan karaokebaareissa?

Jos haluat laulaa julkisesti, niin etsi ensin nuottiviivastolta ne vitun nuotit ja laula vasta sitten! Älä tule laulamaan, ellet osaa laulaa. Ja jätä ne vitun pinkit pikee-paidat sinne kaappiin! Tai oikeastaan, jätä ne kaikkein mieluiten ostamatta.

Vitutuksen ketjureaktio

Koko tähänastinen viikko on mennyt enemmän tai vähemmän päin persettä. Kaikki alkoi jo viime viikolla, kun sählinki kakkosduunin palkanmaksun kanssa pilasi viikonloppusuunnitelmani. Sen jälkeen tulin kipeäksi, äitini lainaamat ruokarahat vei rahastosäästön automaattinen tililtäottopalvelu ja joka helvetin vastattu puhelu toi jotain Jobin postia tavalla tai toisella. Kaiken lisäksi hiivatulehdus pitää mielen ja perseen virkeänä, kun koko ajan tekee mieli raapia sisuskalut persereiän kautta ulos. Olin siis tänään aamulla herätessäni valmiiksi jo yhtä hyvällä tuulella kuin eskimo, jolla on banaani perseessä. Jos noudattaisin lakia, minun pitäisi kaiketi pitää kaulassani kylttiä, missä lukee ”Varo tai puraisen”.

Tämä aamu kuitenkin nostatti jo valmiiksi vittuuntuneen mieleni sellaisiin sfääreihin, että edes Einsteinilla ei ole olemassa laskukaavaa sille, miten sen vitutuksen määrän olisi voinut laskea.

Herätyskello herätti klo 06.15. Pitäisi lähteä ykkösduuniin. Murahdin sille ärsyyntyneenä ja heitin sen seinään. Pakko oli kuitenkin nousta, hakea se banaani sieltä eskimon perseestä, tunkea se banaani omaan perseeseeni, hilata perse banaaneineen ylös sängystä ja yrittää herätä tähän päivään. Mulle kuitenkin maksetaan siitä, että mä hilaan sen perseeni ylös ja raahaudun työpaikalle. Banaanista ei makseta mitään, vaikka sekin tietenkin olisi ihan mukavaa, jos siitä jotain ylimääräistä saisi. Tein aamutoimet hidastetusti, kuten aina, revin jotain rättiä päälleni, unohdin puolet työmateriaaleista kotiin ja klo 06.55 raahauduin autoon. Bensamittari vilkkui, koska kakkosduunin palkkasählingin takia ei ole ollut bensarahaa, mutta tuo vilkkuminen ei haitannut; vaikka tiedossa olisi päivä ykkösduunin työpaikkamme kaukaisessa toimipisteessä, menisin sinne työpaikan autolla enkä omallani.

Olin varannut työpaikan auton käyttööni jo ajat sitten. Väsyneenä ja vittuuntuneena kävelin sohjoisen pihan läpi, ovesta sisään, koko valtavan rakennuksen läpi varastohuoneeseen, missä on autojen avainkaappi. Sisällä oli yllätys: Avain oli kadoksissa! Kiroilin vittuuntuneena ja kävin tarkastamassa pihan: Ei varaamaani autoa! Kyselin muilta paikallaolevilta auton ja avainten kohtalosta, mutta kukaan ei tiennyt mitään. Eipä tietenkään. Voi vittu sentään, on pakko lähteä omalla autolla! Bensaa ei tietenkään ole, mutta lompakossani oli kaverilta lainattu 20 euron seteli ruokaa varten. Se oli nyt pakko käyttää, että pääsen töihin. Saan kyllä laskutettua kilometrit työnantajalta, vaikkei se nyt tähän hätään hirveästi autakaan, kun ainoa ruoka on se vitun banaani siellä perseessä.

Takaisin siis omaan autoon ja auto lähimmälle bensa-asemalle. Olin juuri aloittamassa tankkausta, kun tajusin, etten löydä lompakkoa mistään. Tyhjensin koko kassini, mutta lompakko ei ollut siellä. Ei ollut taskuissa, ei missään! Siinä vaiheessa nousi vitutuskäyrä niin korkealle, että banaani suli perseessä. Päässä vihelsi kuin veden juuri kiehauttanut teekannu. Viereisellä tankkauspaikalla seisonut nuori mies nousi aivan helvetin nopeasti Volvoonsa nähtyään ilmeeni ja karautti karkuun sellaista kyytiä, että Enterprise jäisi sille kakkoseksi (R.I.P. Spock).

Eipä siinä tilanteessa juuri muuta voinut tehdä kuin ajaa takaisin kotiin lompakkoa etsimään. Sekin saatana oli niin hyvässä piilossa, että etsin sitä jonkin aikaa. Kun se vihdoin löytyi ja pääsin takaisin bensa-asemalle, oli kello jo 07.25. Tankkasin, menin sisälle maksamaan, kassatädillä oli jumalaton kiire tehdä voileipiä eikä ehtinyt palvella. Kunnes yskäisin. Mikä lie ollut yskässäni vikana, kun kassatäti säikähti ja juoksi saman tien palvelemaan minua, hymy yhtä leveänä kuin hanurinsa. Ei kai hän vain saanut sellaista kuvaa, että olisin ehkä jotenkin vittuuntunut tai jotain?

Auto tankattu, bensa maksettu. Vihdoin pääsin matkaan, vain puoli tuntia aikataulusta jäljessä! Työt alkaisivat klo 08.00 ja ajomatkaa on melkein tunti. Soitin ajaessani työkaverilleni, että myöhästyn. Enkä tietenkään käyttänyt handsfree-laitetta. Jos poliisi olisi pysäyttänyt minut, olisin todennäköisesti laulanut sen poliisin suohon. Itse ainakin teki mieli painua sinne suolle, vitutti niin tuhottomasti.

Ja sehän nyt on selvä, että silloin, kun on jumalaton kiire jonnekin, niin joutuu pysähtymään jokaisissa mahdollisissa liikennevaloissa. Eteen osuu rekkaa, traktoria, mummoa ja aasialaista kuskia kasikympin maantiellä, missä ei tietenkään pääse ohittamaan ketään, koska jokaisessa hyvässä ohituskohdassa tulee aina joku vastaan.

Mikä vittu siinä on, että silloin, kun yksi asia menee vituiksi, niin sen jälkeen menee kaikki muukin? Kuka helvetti on keksinyt vitutuksen ketjureaktion? Ja milloin tämä helvetin vitutus oikein loppuu? Lähden etsimään vastauksia näihin kysymyksiin Siwan hedelmäosastolta.

Älä kerro äidille

Vanhemmat ovat tärkeitä jokaisen ihmisen elämässä. Itse ainakin välitän vanhemmistani niin paljon, etten halua jakaa heille mitään siitä, mitä elämässäni tapahtuu. Miksi? Koska en halua järkyttää heitä. Elän sen verran, sanoisiko nyt vaikka rauhatonta elämää, että jos vanhempani tietäisivät rahtuakaan tekosistani, he olisivat jo aikoja sitten kuolleet sydänperäisiin vaivoihin. Yritän siis suojella vanhempiani jakamalla heille mahdollisimman vähän tietoa elämästäni, jotta he voisivat elää edes muutaman vuoden pidempään.

Tämä suojelun tarve alkoi jo ollessani teini-ikäinen, sillä silloin alkoi elämäni Haisulina. Tein kaikki mahdolliset ja mahdottomat ilkeydet ja nauroin räkäisesti päälle. Enkä kertonut vanhemmille. Jos jäin kiinni, kielsin kaiken. Paitsi kerran. Yhden ja ainoan kerran jouduin kertomaan totuuden. Ja voi pyhä pernarutto, miten se hetki vitutti!

Olin lukiossa ja asuin vielä äitini luona. Eräiden bileiden päätteeksi päädyin viettämään puoliromanttista hetkeä hotellin takana olevaan pusikkoon erään ulkomaalaisen julkkiksen kanssa. Kyllä, olen jyystänyt julkkista!

Tämän puoliromanttisen hoitokerran jälkeen unohdin herra Julkkiksen aivan täysin, pitkäksi aikaa, kunnes aloin epäillä, ettei kaikki ole aivan täysin kunnossa. Kävin lääkärissä useita kertoja, mutta veltto miespuolinen terveyskeskuslääkäri vain naureskeli vaivoilleni, nosti silmälasejaan ylemmäs nenälle ja määräsi erilaisia lääkkeitä, mistä ei ollut mitään hyötyä. Ongelma paheni. Päivä päivältä oloni oli tukalampi. Lopulta jouduin turvautumaan lääkärikirjaan (kyllä vain, on ollut olemassa aika, jolloin ei ollut Googlea!) ja etsimään sieltä itse vastauksia. Sain ruinaamalla ja suurikokoista poveani vilauttamalla lähetteen erikoislääkärille, joka oli harmaa ja rypistynyt nainen. Hän tuijotti minua silmälasiensa takaa, kun selitin hänelle tilannetta omaan tapaani erittäin monisanaisesti. Pyysin häntä varmistamaan, olenko oikeassa epäilyissäni. Olin. Minulla oli syyhypunkki, minkä julkkis oli minulle ystävällisesti lahjoittanut.

Kysyin rypistyneeltä erikoislääkäriltä, mitä nyt tehdään. Kun hän luetteli hoitokeinoa, vanhenin itse sadalla vuodella: hoitokeinona on se, että koko perhe käsitellään linimentillä, kaikki vuodevaatteet ja käyttövaatteet pestään, sohvat imuroidaan ja matot myös. Koko perhe! Harmaannuin silmissä, kun ajattelin: ”Voi vittu, minun on kerrottava tämä äidille!” Minun on myönnettävä, mistä olen tämän helvetin syyhypunkin saanut. Minun on sanottava ääneen, että olen mokannut ja helvetin pahasti olenkin mokannut. On aivan pakko kertoa äidille.

Olisi nyt saatana tartuttanut kupan tai klamydian! Ne olisi hoidettu pillereillä pois eikä äidille olisi tarvinnut kertoa mitään. Mutta ei, kun piti sitten mennä saamaan syyhypunkki. Voi helvetin perse sentään!

Kun pääsin kotiin lääkäristä, minua vitutti niin paljon, että otsassani kasvavan Jorman latvaan olisi pystynyt rakentamaan maakotkan pesän. Oli kuitenkin pakko kertoa. Pyysin äitini ja pikkusiskoni keittiön pöydän ääreen ja kerroin heille tilanteen. Sen jälkeen tilanne parani sen verran, etten ollut ainoa, ketä vitutti. Siskoni lupasivat vihata minua koko loppuelämänsä, koska myöskin he joutuivat käymään läpi syyhyhoidot sekä sen jumalattoman pyykkirumban, mikä niihin hoitoihin kuului. Äitini nieli suurimmat kirosanat, mutta hänen silmistään näki, ettei hän juurikaan ollut ylpeä tyttärensä upeasta saavutuksesta päästä naimaan ulkomaalaista julkkista. Ei kun apteekkiin ja hoitoihin!

Ne syyhyhoidot kestivät kaksi kokonaista päivää. Linimenttiä, pyykkiä, imurointia, lisää pyykkiä, lisää linimenttiä, kiroilua, vitutusta, kyyneleitä, huutoa ja kiukkua. Kaksi kokonaista päivää kodissamme oli neljä erittäin vittuuntunutta naista. Minä olin erityisen vittuuntunut, koska jouduin myöntämään mokani. Ja siskoni olivat vittuuntuneita, koska joutuivat kärsimään minun pikkuisen seikkailuni takia. En tiedä, kumpi vitutti äitiäni enemmän: se, että olin mennyt panemaan julkisella paikalla jotain äijää vai se, että siitä oli seurauksena syyhy ja jumalaton pyykkishow. Hän kuitenkin peitti suurimman vitutuksensa. Varmaankin siksi, että tiesi minun saaneen suurimman rangaistukseni siinä, että jouduin kertomaan, mitä olin tehnyt.

Asiasta ei ole pahemmin sen koommin keskusteltu enkä ole varma, haluanko keskustella siitä vieläkään, monen vuoden jälkeen. Miksi sitten kerroin tämän vitutuksen aiheen teille? Koska haluan tuoda tämän teille opetuksena. Ja mikä on tarinan opetus? Se on tämä: Varmista aina ennen mokan toteuttamista, että sen seurauksista ei tarvitse kertoa äidille! Pääset huomattavasti pienemmällä vitutuksella.