Vanhemmat ovat tärkeitä jokaisen ihmisen elämässä. Itse
ainakin välitän vanhemmistani niin paljon, etten halua jakaa heille mitään
siitä, mitä elämässäni tapahtuu. Miksi? Koska en halua järkyttää heitä. Elän
sen verran, sanoisiko nyt vaikka rauhatonta elämää, että jos vanhempani
tietäisivät rahtuakaan tekosistani, he olisivat jo aikoja sitten kuolleet
sydänperäisiin vaivoihin. Yritän siis suojella vanhempiani jakamalla heille
mahdollisimman vähän tietoa elämästäni, jotta he voisivat elää edes muutaman
vuoden pidempään.
Tämä suojelun tarve alkoi jo ollessani teini-ikäinen,
sillä silloin alkoi elämäni Haisulina. Tein kaikki mahdolliset ja mahdottomat
ilkeydet ja nauroin räkäisesti päälle. Enkä kertonut vanhemmille. Jos jäin
kiinni, kielsin kaiken. Paitsi kerran. Yhden ja ainoan kerran jouduin kertomaan
totuuden. Ja voi pyhä pernarutto, miten se hetki vitutti!
Olin lukiossa ja asuin vielä äitini luona. Eräiden
bileiden päätteeksi päädyin viettämään puoliromanttista hetkeä hotellin takana
olevaan pusikkoon erään ulkomaalaisen julkkiksen kanssa. Kyllä, olen jyystänyt
julkkista!
Tämän puoliromanttisen hoitokerran jälkeen unohdin herra
Julkkiksen aivan täysin, pitkäksi aikaa, kunnes aloin epäillä, ettei kaikki ole
aivan täysin kunnossa. Kävin lääkärissä useita kertoja, mutta veltto miespuolinen
terveyskeskuslääkäri vain naureskeli vaivoilleni, nosti silmälasejaan ylemmäs
nenälle ja määräsi erilaisia lääkkeitä, mistä ei ollut mitään hyötyä. Ongelma
paheni. Päivä päivältä oloni oli tukalampi. Lopulta jouduin turvautumaan
lääkärikirjaan (kyllä vain, on ollut olemassa aika, jolloin ei ollut Googlea!)
ja etsimään sieltä itse vastauksia. Sain ruinaamalla ja suurikokoista poveani
vilauttamalla lähetteen erikoislääkärille, joka oli harmaa ja rypistynyt
nainen. Hän tuijotti minua silmälasiensa takaa, kun selitin hänelle tilannetta
omaan tapaani erittäin monisanaisesti. Pyysin häntä varmistamaan, olenko
oikeassa epäilyissäni. Olin. Minulla oli syyhypunkki, minkä julkkis oli minulle
ystävällisesti lahjoittanut.
Kysyin rypistyneeltä erikoislääkäriltä, mitä nyt tehdään.
Kun hän luetteli hoitokeinoa, vanhenin itse sadalla vuodella: hoitokeinona on
se, että koko perhe käsitellään linimentillä, kaikki vuodevaatteet ja
käyttövaatteet pestään, sohvat imuroidaan ja matot myös. Koko perhe! Harmaannuin
silmissä, kun ajattelin: ”Voi vittu, minun on kerrottava tämä äidille!” Minun
on myönnettävä, mistä olen tämän helvetin syyhypunkin saanut. Minun on
sanottava ääneen, että olen mokannut ja helvetin pahasti olenkin mokannut. On
aivan pakko kertoa äidille.
Olisi nyt saatana tartuttanut kupan tai klamydian! Ne
olisi hoidettu pillereillä pois eikä äidille olisi tarvinnut kertoa mitään.
Mutta ei, kun piti sitten mennä saamaan syyhypunkki. Voi helvetin perse
sentään!
Kun pääsin kotiin lääkäristä, minua vitutti niin paljon, että
otsassani kasvavan Jorman latvaan olisi pystynyt rakentamaan maakotkan pesän.
Oli kuitenkin pakko kertoa. Pyysin äitini ja pikkusiskoni keittiön pöydän
ääreen ja kerroin heille tilanteen. Sen jälkeen tilanne parani sen verran,
etten ollut ainoa, ketä vitutti. Siskoni lupasivat vihata minua koko
loppuelämänsä, koska myöskin he joutuivat käymään läpi syyhyhoidot sekä sen
jumalattoman pyykkirumban, mikä niihin hoitoihin kuului. Äitini nieli suurimmat
kirosanat, mutta hänen silmistään näki, ettei hän juurikaan ollut ylpeä
tyttärensä upeasta saavutuksesta päästä naimaan ulkomaalaista julkkista. Ei kun
apteekkiin ja hoitoihin!
Ne syyhyhoidot kestivät kaksi kokonaista päivää. Linimenttiä,
pyykkiä, imurointia, lisää pyykkiä, lisää linimenttiä, kiroilua, vitutusta,
kyyneleitä, huutoa ja kiukkua. Kaksi kokonaista päivää kodissamme oli neljä
erittäin vittuuntunutta naista. Minä olin erityisen vittuuntunut, koska jouduin
myöntämään mokani. Ja siskoni olivat vittuuntuneita, koska joutuivat kärsimään
minun pikkuisen seikkailuni takia. En tiedä, kumpi vitutti äitiäni enemmän: se,
että olin mennyt panemaan julkisella paikalla jotain äijää vai se, että siitä
oli seurauksena syyhy ja jumalaton pyykkishow. Hän kuitenkin peitti suurimman
vitutuksensa. Varmaankin siksi, että tiesi minun saaneen suurimman
rangaistukseni siinä, että jouduin kertomaan, mitä olin tehnyt.
Asiasta ei ole pahemmin sen koommin keskusteltu enkä ole
varma, haluanko keskustella siitä vieläkään, monen vuoden jälkeen. Miksi sitten
kerroin tämän vitutuksen aiheen teille? Koska haluan tuoda tämän teille
opetuksena. Ja mikä on tarinan opetus? Se on tämä: Varmista aina ennen mokan
toteuttamista, että sen seurauksista ei tarvitse kertoa äidille! Pääset
huomattavasti pienemmällä vitutuksella.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti