Sinkkuelämää

Sinkkuna olemisessa ehdottomasti parasta on seksi. Sitä saa niin paljon kuin haluaa ja ihan milloin haluaa. Etenkin, jos on nainen. Parisuhteessa seksi jotenkin katoaa ajan saatossa jonnekin mystiseen paikkaan, mistä sitä ei enää löydä. Paitsi löytämällä uuden kumppanin. Tästä syystä olen sinkku ja sellaisena erittäin mielelläni pysynkin.

Vaikka irtosuhteet ovat yleensä tarkoitettu kertaluontoisiksi kokemuksiksi, monien Maukka Peruspippelien seasta löytyy kuitenkin joskus sen verran hohtavia helmiä, että heidät haluaa tavata toistekin. Ihan vain siksi, että kuorolaulu on kivaa ja Hoosiannaa haluaa päästä huutamaan uudestaan. Tai näin sitä ainakin kuvittelisi. Sillä joskus, hyvästä ensivaikutelmasta huolimatta, voikin tästä kuoronjohtajasta kuoriutua esiin sellaisia puolia, mistä ei välttämättä olisi halunnutkaan tietää mitään. Juuri tällaisten syiden takia kuulutankin vahvasti sen perään, että neitsyenä ei kannata ketään naida (tällä naimisella tarkoitan siis naimisiinmenoa, ihan nyt vain selventääkseni kyseisen termin tarkoituksen tässä kontekstissa); koeajo on aina syytä tehdä ennen papin aamenta, jotta vältyttäisiin yllättäviltä seurauksilta, kuten tällaisilta, mistä nyt aion teille tässä kertoa.

Jokin aika sitten törmäsin baarissa lähestulkoon täydelliseen mieheen. Hän näytti taivaasta tippuneelta puolijumalalta, pukeutui todella tyylikkäästi ja mikä parasta, pituutta ja kokoa piisasi! Kaiken huipuksi tämä puolijumala vielä osasi käyttää tätä luojan suunnittelemaa luomustaan ja hyvät ystävät, voitte uskoa, että meillä kuorolaulua riitti. En ole elämässäni huutanut niin monta kertaa Hoosiannaa peräkkäin. Maanantaina kävelin töihin kuin ankka, hymy pyllyssä ja korvissa asti. Periaatteestani poiketen olin antanut tälle kuoronjohtajalle puhelinnumeroni, koska ajattelin, että tätä herraa voisin muutaman kerran tampatakin. Kun mies kerran sitä jumalattoman kokoista mattokeppiään osaa käyttää, niin otetaan miehestä ilo irti.

Seuraavana viikonloppuna puhelimeen tuli ei-niin-yllättävä tekstiviesti. Herra Mattokeppi kysyi, missä mennään, mitä suunnitelmia ja voitaisiinko vetää yhdessä parit kuorokonsertit. En epäröinyt hetkeäkään ja sovin hänen kanssaan treffit. Mikäs sen parempi tapa aloittaa viikonloppu kuin kunnon matontamppausbileet. Vähän punaa huuliin, mustaa pitsiä päälle, Barry White stereoihin ja sohvalle seksikkääseen asentoon odottamaan kuoronjohtajaa.

Olimme juuri päässeet hyvään vauhtiin, fiilis oli katossa ja äijä veti takaapäin sitä tahtia, että VR:n veturit olisivat jääneet kakkoseksi. Yhtäkkiä kuitenkin kuulin Hoosiannan sijasta sellaisen virren, mitä en olisi halunnut kuulla: ”Onneni on olla herraa lähellä”. Siinä vaiheessa äärimmäisen tyytyväinen virneeni vaihtui ensin äärimmäiseen hämmästykseen ja hämmästyksen kautta aivan tuhottomaan vitutukseen, kun tajusin, että se mattokeppi alkoi yhtäkkiä laulaa ääneen. Siis ihan oikeasti, mitä vittua? Meillä on meneillään vuosituhannen paras matontamppaushetki ja yhtäkkiä takaa alkaa kuulua rippikouluvirsiä kuoronjohtajan epävireisellä baritoniäänellä esitettynä! Kuka saatanan torvi pilaa hyvän panon laulamalla rippikouluvirsiä? Vitutus muuttui niin rankaksi, että oli pakko käskeä äijää lopettamaan ja sanoin tarvitsevani tupakkatauon. En ole ikinä elämässäni vetänyt niin monta röökiä niin nopeassa tahdissa. Vitutuksen määrä oli niin valtava, että sillä vitutuksella olisin sulattanut etelämantereen jäätikön kokonaisuudessaan, viimeistä vitun jääpalaa myöden, ja luonut jäljelle jääneestä maapläntistä pingviineille trooppisen kotisaaren ja kussut lasiin piña coladaa.

Kun olin onnistunut polttamaan vitutukseni sen verran karrelle, että pystyin turpaan vetämättä kelkkomaan kuoronjohtajan rippikouluvirsineen pihalle, tein sen. Ja poistin saman tien myös puhelinnumeron puhelimestani. Siihen jäivät minun osaltani virrenveisuut enkä ole sen jälkeen kuoronjohtajaa missään nähnyt.

Mutta juuri tästä syystä kannattaa aina, ihan aina, tehdä se koeajo ennen papin aamenta! Jos huomaa vasta hääyönä, että petikumppani onkin virsiä epävireisesti veisaava Veli Puolihullu tai nakkikikkelinen, Viagraan turvautuva, pelokas Pelle Hermanni, niin silloin on jo liian myöhäistä. Ja sitten vasta vituttaakin!

Suku, se suurin vitutus

Kansainvälinen perhe on kiva asia monessa mielessä. Etenkin siinä mielessä, että puolet suvusta asuu ulkomailla, monen tuhannen kilometrin päässä, eikä heidän kanssaan tarvitse olla tekemisissä joka päivä. Eikä edes joka toinen päivä! Mikä autuus se onkaan, kun anoppi ei tule varoittamatta kylään eikä tarvitse kuunnella nalkutusta siitä, miten en taaskaan ole pyyhkinyt pölyjä kaappien päältä ja miten kiuaskivet ovat väärässä asennossa. Suosittelen kansainvälisiä perhesuhteita ihan jokaiselle, ihan vain siksi, ettei niiden ulkomaalaisten sukulaisten kanssa tarvitse olla tekemisissä. Kuka nyt sukulaisia jaksaisi?

Paitsi joskus on pakko jaksaa. Sen kerran, pari vuodessa tulee tilanne, jolloin niitä raivostuttavia sukulaisia on pakko kestää. Siksi, että he tekevät pakollisen vuosittaisen vierailunsa. Eipä se vierailu varsinaisesti ketään kiinnosta ja pelkkä ajatuskin tylsistä sukulaisista pyörimässä viikon verran nurkissa vituttaa sen verran, että jo tätä harrasta vierailutapahtumaa edeltävä kuukausi on autuaasti piloilla. Puhumattakaan siitä viikosta, jolloin ne sukulaiset ovat nurkissasi! Se on sellainen viikko, jolloin kiinalaiset kidutusmetodit tuntuvat mukavalta, pieneltä kutitukselta ukkovarpaassa. Mutta se nyt on vain pakko tehdä ja pakko kestää, koska ovat sukulaisia ja sukulaisten kestäminen on pakkopullaa. Onneksi se on sentään sallittua, että tällaiset pakkopullatapaamiset saavat vapaasti vituttaa. Ja uskokaa, rakkaat ihmiset, voi vittu, että ne vituttavat!

Kuten arvata saattaa, tällainen harras sukulaistapaaminen on juuri saatu onnellisesti päätökseen ja parhaani mukaan yritän selviytyä siitä hermoromahduksesta, minkä tämä vierailu minulle aiheutti. Erityisen raastava oli eräs keskustelu, minkä kävin erään armaan sukulaiseni kanssa. Keskustelun lopuksi olin täysin valmis nielemään itsemurhapillerin. Tai jopa kaksi. Ihan vain varmuuden vuoksi.

Sukulainen: Saanko käyttää sun tietokonetta?
Minä: Ota tuo miniläppäri. Mihin sä tarvitset sitä?
S: Pitää tarkistaa paluulentoajat.
M: Ööööööö, etkö sä muka tiedä, mihin aikaan sun lento lähtee?
S: En mä ole tuollaisia muistanut tarkistaa.
M: *huokaisee*
S: Voi VITUN VITUN VITTU!
M: Mitä nyt?
S: Eikö sulla ole hiirtä?
M: Ei ole!
S: En mä osaa käyttää tietokonetta ilman hiirtä.
M: Vittu, opettele.
S: *kiroilee pitkään*
M: MIKÄ VITTU SUA VAIVAA?
S: En mä löydä näiltä sivuilta mitään!
M: Millä helvetin sivuilla sä oikein olet?
S: Helsinki-Vantaan. Ihan paskat sivut! Mä katon suoraan lentoyhtiön sivuilta.
M: Mitä vittua? Miksi vitussa sä sen SIELTÄ tarkistat? Eikö sulla ole sähköpostissa matkasuunnitelmaa?
S: On.

*hetken kuluttua*

S: VITTU, kun tä kone lataa hitaasti tätä sivua!
M: Mitä sivua?
S: No lentoyhtiön sivua.
M: MITÄ HELVETTIÄ SÄ SIELTÄ SITÄ KATOT? MENE NYT VITTU SINNE SÄHKÖPOSTIIS JA ETSI SE MATKASUUNNITELMA!!!!!
S: Ai niin.
M: *huokaisee*
S: VOI VITTU!
M: VOI VITTU, MITÄ NYT TAAS?!?!?!?!
S: Sä olet kirjautunut tänne omilla tunnuksilla.
M: No kirjaa mut ulos!
S: En mä osaa!
M: ÄÄÄÄÄÄÄH! VOI VITTU SUN KANSSAS!!!!!!! Tuossa lukee, et kirjaudu toisella tunnuksella ja ihan englanniksi. Klikkaa vittu sitä.
S: *kiroilee*
M: EI HELVETTI! MITÄ VITTU NYT TAAS?!?!?!
S: Miten mä saan @-merkin?
M: VOI NYT VITTU SAATANA!!!!!!! Miten sä ET voi tietää tuota? Paina tuosta ja sitten tuosta. Ole hyvä. Voi vittu sentään.
S: Voi vittu!
M: MÄ VITTU HYPPÄÄN KOHTA PARVEKKEELTA, PERKELE! MÄ EN KESTÄ TÄTÄ ENÄÄ YHTÄÄN!
S: Se sähköposti kysyy jotain varmistusta. Miten mä sen teen?
M: Mistä vitusta MÄ tiedän? Oikeasti, mä en jaksa enää.
S: MISTÄ VITUSTA MÄ TIEDÄN, MILLOIN LENTO LÄHTEE, ELLEN MÄ PÄÄSE MUN SPOSTIIN?
M: VITUN IDIOOTTI!!!!!! Olisit printannut sen matkakertomuksen ennen kuin lähdit reissuun!
S: Mä hävittäisin sen paperin kuitenkin.
M: Mene ADHD-testeihin.
S: Nyt se päästi mut sisään sinne sähköpostiin.
M: HALLELUJA!

Joko ymmärrätte, miksi vitutti?

Ja tiedoksi niille, jotka ihmettelevät, miksi olen vielä hengissä, niin syy on siinä, ettei apteekkari suostunut myymään mulle itsemurhapillereitä ilman reseptiä ja pelkkä sukulaisen kuvan näyttäminen ei riittänyt todistamaan niiden pillerien tarpeellisuutta.