Vitutuksen ketjureaktio

Koko tähänastinen viikko on mennyt enemmän tai vähemmän päin persettä. Kaikki alkoi jo viime viikolla, kun sählinki kakkosduunin palkanmaksun kanssa pilasi viikonloppusuunnitelmani. Sen jälkeen tulin kipeäksi, äitini lainaamat ruokarahat vei rahastosäästön automaattinen tililtäottopalvelu ja joka helvetin vastattu puhelu toi jotain Jobin postia tavalla tai toisella. Kaiken lisäksi hiivatulehdus pitää mielen ja perseen virkeänä, kun koko ajan tekee mieli raapia sisuskalut persereiän kautta ulos. Olin siis tänään aamulla herätessäni valmiiksi jo yhtä hyvällä tuulella kuin eskimo, jolla on banaani perseessä. Jos noudattaisin lakia, minun pitäisi kaiketi pitää kaulassani kylttiä, missä lukee ”Varo tai puraisen”.

Tämä aamu kuitenkin nostatti jo valmiiksi vittuuntuneen mieleni sellaisiin sfääreihin, että edes Einsteinilla ei ole olemassa laskukaavaa sille, miten sen vitutuksen määrän olisi voinut laskea.

Herätyskello herätti klo 06.15. Pitäisi lähteä ykkösduuniin. Murahdin sille ärsyyntyneenä ja heitin sen seinään. Pakko oli kuitenkin nousta, hakea se banaani sieltä eskimon perseestä, tunkea se banaani omaan perseeseeni, hilata perse banaaneineen ylös sängystä ja yrittää herätä tähän päivään. Mulle kuitenkin maksetaan siitä, että mä hilaan sen perseeni ylös ja raahaudun työpaikalle. Banaanista ei makseta mitään, vaikka sekin tietenkin olisi ihan mukavaa, jos siitä jotain ylimääräistä saisi. Tein aamutoimet hidastetusti, kuten aina, revin jotain rättiä päälleni, unohdin puolet työmateriaaleista kotiin ja klo 06.55 raahauduin autoon. Bensamittari vilkkui, koska kakkosduunin palkkasählingin takia ei ole ollut bensarahaa, mutta tuo vilkkuminen ei haitannut; vaikka tiedossa olisi päivä ykkösduunin työpaikkamme kaukaisessa toimipisteessä, menisin sinne työpaikan autolla enkä omallani.

Olin varannut työpaikan auton käyttööni jo ajat sitten. Väsyneenä ja vittuuntuneena kävelin sohjoisen pihan läpi, ovesta sisään, koko valtavan rakennuksen läpi varastohuoneeseen, missä on autojen avainkaappi. Sisällä oli yllätys: Avain oli kadoksissa! Kiroilin vittuuntuneena ja kävin tarkastamassa pihan: Ei varaamaani autoa! Kyselin muilta paikallaolevilta auton ja avainten kohtalosta, mutta kukaan ei tiennyt mitään. Eipä tietenkään. Voi vittu sentään, on pakko lähteä omalla autolla! Bensaa ei tietenkään ole, mutta lompakossani oli kaverilta lainattu 20 euron seteli ruokaa varten. Se oli nyt pakko käyttää, että pääsen töihin. Saan kyllä laskutettua kilometrit työnantajalta, vaikkei se nyt tähän hätään hirveästi autakaan, kun ainoa ruoka on se vitun banaani siellä perseessä.

Takaisin siis omaan autoon ja auto lähimmälle bensa-asemalle. Olin juuri aloittamassa tankkausta, kun tajusin, etten löydä lompakkoa mistään. Tyhjensin koko kassini, mutta lompakko ei ollut siellä. Ei ollut taskuissa, ei missään! Siinä vaiheessa nousi vitutuskäyrä niin korkealle, että banaani suli perseessä. Päässä vihelsi kuin veden juuri kiehauttanut teekannu. Viereisellä tankkauspaikalla seisonut nuori mies nousi aivan helvetin nopeasti Volvoonsa nähtyään ilmeeni ja karautti karkuun sellaista kyytiä, että Enterprise jäisi sille kakkoseksi (R.I.P. Spock).

Eipä siinä tilanteessa juuri muuta voinut tehdä kuin ajaa takaisin kotiin lompakkoa etsimään. Sekin saatana oli niin hyvässä piilossa, että etsin sitä jonkin aikaa. Kun se vihdoin löytyi ja pääsin takaisin bensa-asemalle, oli kello jo 07.25. Tankkasin, menin sisälle maksamaan, kassatädillä oli jumalaton kiire tehdä voileipiä eikä ehtinyt palvella. Kunnes yskäisin. Mikä lie ollut yskässäni vikana, kun kassatäti säikähti ja juoksi saman tien palvelemaan minua, hymy yhtä leveänä kuin hanurinsa. Ei kai hän vain saanut sellaista kuvaa, että olisin ehkä jotenkin vittuuntunut tai jotain?

Auto tankattu, bensa maksettu. Vihdoin pääsin matkaan, vain puoli tuntia aikataulusta jäljessä! Työt alkaisivat klo 08.00 ja ajomatkaa on melkein tunti. Soitin ajaessani työkaverilleni, että myöhästyn. Enkä tietenkään käyttänyt handsfree-laitetta. Jos poliisi olisi pysäyttänyt minut, olisin todennäköisesti laulanut sen poliisin suohon. Itse ainakin teki mieli painua sinne suolle, vitutti niin tuhottomasti.

Ja sehän nyt on selvä, että silloin, kun on jumalaton kiire jonnekin, niin joutuu pysähtymään jokaisissa mahdollisissa liikennevaloissa. Eteen osuu rekkaa, traktoria, mummoa ja aasialaista kuskia kasikympin maantiellä, missä ei tietenkään pääse ohittamaan ketään, koska jokaisessa hyvässä ohituskohdassa tulee aina joku vastaan.

Mikä vittu siinä on, että silloin, kun yksi asia menee vituiksi, niin sen jälkeen menee kaikki muukin? Kuka helvetti on keksinyt vitutuksen ketjureaktion? Ja milloin tämä helvetin vitutus oikein loppuu? Lähden etsimään vastauksia näihin kysymyksiin Siwan hedelmäosastolta.