Nuotin vieressä on aina tilaa

Hei taas, rakkaat kakkapyllyt! Oliko jo ikävä? Toivottavasti ei, sillä ikävä on vittumainen tunne.

Olen ollut hetken aikaa ihan hiljaa, mutta siihen on ollut syynsä. Tietokoneeni, ei edes kovin vanha sellainen, päätti eräänä kauniina aamuna sanoa työsopimuksensa irti, täysin yllättäen. Ja koska ilman tietokonetta on aika paha kirjoitella mitään, olette joutuneet sen vuoksi kestämään hiljaisuuttani. Tai no, tässä maailmassa on aika helvetin suurella todennäköisyydellä paljon sellaisia ihmisiä, jotka olisivat jopa valmiita maksamaan siitä, että olisin joskus edes hiljaa, mutta sehän nyt ei missään nimessä käy! Minun luonteeseeni ei kuulu hiljaisuus.

Tämän pienen pakollisen breikkini aikana on moni asia vituttanut! Ihan jo alkaen siitä, että se saatanan tietokone levisi. Jalka on ollut kipeä, rahatilanne on ollut perseestä, vakiopanoni on ryhtynyt liian romanttiseksi ja kohta sekin pitää laittaa vaihtoon. Voiko maailmassa luottaa enää mihinkään?

Voi. Yhteen asiaan voi aina luottaa ja se on tämä: Nuotin vieressä on aina tilaa!

Olin tänään viettämässä miellyttävää iltaa mukavan ihmisen seurassa. Juttelimme syvällisiäkin asioita, heitimme huulta (ei nyt sentään kirjaimellisesti), nautimme virvokkeita. Eli jos nyt ihan suomeksi sanotaan, vedimme viinaa kuin pienet sienet, nauraa räkätimme toistemme jutuille ja herätimme yleistä pahennusta. Mutta sehän juuri on se, mikä tekee illasta helvetin hauskan!

Jossain vaiheessa iltaa päädyimme baariin, missä oli juuri alkamassa karaoke. Karaoke-emäntä istui laitteistonsa takana ja pari typpiä kävikin siinä lattialla vetämässä ihan ok setit. Ehdin jo unohtaa, että olimme edes karaokebaarissa. Kunnes se tuli. Se blondi muija, pinkissä asussaan. Sellainen keikistelijä, jonka ÄO on pienempi kuin persevaossa hiertävä stringien naru. Sellaisen on sitten ihan pakko laulaa yhtä fiksunoloiselle poikaystävälleen, jolla on pinkki pikee-paita päällä, jokin kaunis ja herkkä rakkauslaulu.

Ja ei, miehellä ei voi olla päällään pinkkiä pikee-paitaa! Ennemmin istuisin perse paljaana kolmeksi tunniksi kusiaismuurahaispesän päälle kuin panisin äijää pinkissä pikee-paidassa.

Eihän tuollainen narustringiblondi mitään tietenkään laulaa osaa. Se blondi liikkui nuottiviivastolla yhtä sujuvasti kuin Columbus Intiassa: Eihän se jumalauta sinne asti edes päässyt! Ja kun harakka laulaa sillä karhealla äänellään jokaisen nuotin päin vittua, niin mikä on lopputulos? Tietenkin se, että kuulijakunnalta lähtee kiilteet hampaista! Nautin tuota esityksestä yhtä paljon kuin välilihan leikkauksesta synnytyksen aikana (ja se tehtiin muuten ilman puudutusta, kun tuli pikkaisen kiire).

Juuri, kun pääsin sanomasta kaverilleni, että luojan kiitos tuo kamala esitys loppui, päätti tämä narustringiblondi esittää toisen biisin tämän fiksunoloisen poikaystävänsä kanssa yhdessä! Eli sen jälkeen siinä lavalla oli kaksi yksilöä, joilla oli ammu-vainaan laulutaito. Ja niin romanttista, niin romanttista oli heidän esityksensä. Olin valmis kysymään kaveriltani, jos hänellä sattumoisin olisi taskussaan ylimääräisiä partateriä, jotta voisin viiltää ranteeni auki siinä paikassa. Ihan vain varalta, jos sattuisivat vielä laulamaan kolmannen biisin. Kuuloelimeni ei olisi sitä enää kestänyt. Onneksi tajusivat kuitenkin lopettaa siihen.

Minkä helvetin takia on olemassa karaoke? Ja minkä helvetin takia paskojen laulajien annetaan laulaa? Minä en osaa laulaa. Kuulun ammu-vainaan kanssa samaan laulajakastiin ja jos minua etsii nuottiviivastolta, minut löytää myös sieltä nuotin vierestä. Siellä nuotin vieressä on paljon tilaa! Juuri tästä syystä en julkisesti mitään laulakaan. Haluan säästää kanssaihmisten korvat ja hammaskiilteet. Mutta näemmä tähän maailmaan mahtuu myös sellaisia ihmisiä, jotka eivät ole tietoisia omista laulutaidoistaan. Luulevat osaavansa, vaikka todellisuudessa vain kiduttavat ihmisiä ympärillään avaamalla suunsa. Miksi tällaisten ihmisten annetaan esiintyä? Käsittääkseni Suomessa kidutus on laitonta. Miksi se sitten sallitaan karaokebaareissa?

Jos haluat laulaa julkisesti, niin etsi ensin nuottiviivastolta ne vitun nuotit ja laula vasta sitten! Älä tule laulamaan, ellet osaa laulaa. Ja jätä ne vitun pinkit pikee-paidat sinne kaappiin! Tai oikeastaan, jätä ne kaikkein mieluiten ostamatta.

Vitutuksen ketjureaktio

Koko tähänastinen viikko on mennyt enemmän tai vähemmän päin persettä. Kaikki alkoi jo viime viikolla, kun sählinki kakkosduunin palkanmaksun kanssa pilasi viikonloppusuunnitelmani. Sen jälkeen tulin kipeäksi, äitini lainaamat ruokarahat vei rahastosäästön automaattinen tililtäottopalvelu ja joka helvetin vastattu puhelu toi jotain Jobin postia tavalla tai toisella. Kaiken lisäksi hiivatulehdus pitää mielen ja perseen virkeänä, kun koko ajan tekee mieli raapia sisuskalut persereiän kautta ulos. Olin siis tänään aamulla herätessäni valmiiksi jo yhtä hyvällä tuulella kuin eskimo, jolla on banaani perseessä. Jos noudattaisin lakia, minun pitäisi kaiketi pitää kaulassani kylttiä, missä lukee ”Varo tai puraisen”.

Tämä aamu kuitenkin nostatti jo valmiiksi vittuuntuneen mieleni sellaisiin sfääreihin, että edes Einsteinilla ei ole olemassa laskukaavaa sille, miten sen vitutuksen määrän olisi voinut laskea.

Herätyskello herätti klo 06.15. Pitäisi lähteä ykkösduuniin. Murahdin sille ärsyyntyneenä ja heitin sen seinään. Pakko oli kuitenkin nousta, hakea se banaani sieltä eskimon perseestä, tunkea se banaani omaan perseeseeni, hilata perse banaaneineen ylös sängystä ja yrittää herätä tähän päivään. Mulle kuitenkin maksetaan siitä, että mä hilaan sen perseeni ylös ja raahaudun työpaikalle. Banaanista ei makseta mitään, vaikka sekin tietenkin olisi ihan mukavaa, jos siitä jotain ylimääräistä saisi. Tein aamutoimet hidastetusti, kuten aina, revin jotain rättiä päälleni, unohdin puolet työmateriaaleista kotiin ja klo 06.55 raahauduin autoon. Bensamittari vilkkui, koska kakkosduunin palkkasählingin takia ei ole ollut bensarahaa, mutta tuo vilkkuminen ei haitannut; vaikka tiedossa olisi päivä ykkösduunin työpaikkamme kaukaisessa toimipisteessä, menisin sinne työpaikan autolla enkä omallani.

Olin varannut työpaikan auton käyttööni jo ajat sitten. Väsyneenä ja vittuuntuneena kävelin sohjoisen pihan läpi, ovesta sisään, koko valtavan rakennuksen läpi varastohuoneeseen, missä on autojen avainkaappi. Sisällä oli yllätys: Avain oli kadoksissa! Kiroilin vittuuntuneena ja kävin tarkastamassa pihan: Ei varaamaani autoa! Kyselin muilta paikallaolevilta auton ja avainten kohtalosta, mutta kukaan ei tiennyt mitään. Eipä tietenkään. Voi vittu sentään, on pakko lähteä omalla autolla! Bensaa ei tietenkään ole, mutta lompakossani oli kaverilta lainattu 20 euron seteli ruokaa varten. Se oli nyt pakko käyttää, että pääsen töihin. Saan kyllä laskutettua kilometrit työnantajalta, vaikkei se nyt tähän hätään hirveästi autakaan, kun ainoa ruoka on se vitun banaani siellä perseessä.

Takaisin siis omaan autoon ja auto lähimmälle bensa-asemalle. Olin juuri aloittamassa tankkausta, kun tajusin, etten löydä lompakkoa mistään. Tyhjensin koko kassini, mutta lompakko ei ollut siellä. Ei ollut taskuissa, ei missään! Siinä vaiheessa nousi vitutuskäyrä niin korkealle, että banaani suli perseessä. Päässä vihelsi kuin veden juuri kiehauttanut teekannu. Viereisellä tankkauspaikalla seisonut nuori mies nousi aivan helvetin nopeasti Volvoonsa nähtyään ilmeeni ja karautti karkuun sellaista kyytiä, että Enterprise jäisi sille kakkoseksi (R.I.P. Spock).

Eipä siinä tilanteessa juuri muuta voinut tehdä kuin ajaa takaisin kotiin lompakkoa etsimään. Sekin saatana oli niin hyvässä piilossa, että etsin sitä jonkin aikaa. Kun se vihdoin löytyi ja pääsin takaisin bensa-asemalle, oli kello jo 07.25. Tankkasin, menin sisälle maksamaan, kassatädillä oli jumalaton kiire tehdä voileipiä eikä ehtinyt palvella. Kunnes yskäisin. Mikä lie ollut yskässäni vikana, kun kassatäti säikähti ja juoksi saman tien palvelemaan minua, hymy yhtä leveänä kuin hanurinsa. Ei kai hän vain saanut sellaista kuvaa, että olisin ehkä jotenkin vittuuntunut tai jotain?

Auto tankattu, bensa maksettu. Vihdoin pääsin matkaan, vain puoli tuntia aikataulusta jäljessä! Työt alkaisivat klo 08.00 ja ajomatkaa on melkein tunti. Soitin ajaessani työkaverilleni, että myöhästyn. Enkä tietenkään käyttänyt handsfree-laitetta. Jos poliisi olisi pysäyttänyt minut, olisin todennäköisesti laulanut sen poliisin suohon. Itse ainakin teki mieli painua sinne suolle, vitutti niin tuhottomasti.

Ja sehän nyt on selvä, että silloin, kun on jumalaton kiire jonnekin, niin joutuu pysähtymään jokaisissa mahdollisissa liikennevaloissa. Eteen osuu rekkaa, traktoria, mummoa ja aasialaista kuskia kasikympin maantiellä, missä ei tietenkään pääse ohittamaan ketään, koska jokaisessa hyvässä ohituskohdassa tulee aina joku vastaan.

Mikä vittu siinä on, että silloin, kun yksi asia menee vituiksi, niin sen jälkeen menee kaikki muukin? Kuka helvetti on keksinyt vitutuksen ketjureaktion? Ja milloin tämä helvetin vitutus oikein loppuu? Lähden etsimään vastauksia näihin kysymyksiin Siwan hedelmäosastolta.

Älä kerro äidille

Vanhemmat ovat tärkeitä jokaisen ihmisen elämässä. Itse ainakin välitän vanhemmistani niin paljon, etten halua jakaa heille mitään siitä, mitä elämässäni tapahtuu. Miksi? Koska en halua järkyttää heitä. Elän sen verran, sanoisiko nyt vaikka rauhatonta elämää, että jos vanhempani tietäisivät rahtuakaan tekosistani, he olisivat jo aikoja sitten kuolleet sydänperäisiin vaivoihin. Yritän siis suojella vanhempiani jakamalla heille mahdollisimman vähän tietoa elämästäni, jotta he voisivat elää edes muutaman vuoden pidempään.

Tämä suojelun tarve alkoi jo ollessani teini-ikäinen, sillä silloin alkoi elämäni Haisulina. Tein kaikki mahdolliset ja mahdottomat ilkeydet ja nauroin räkäisesti päälle. Enkä kertonut vanhemmille. Jos jäin kiinni, kielsin kaiken. Paitsi kerran. Yhden ja ainoan kerran jouduin kertomaan totuuden. Ja voi pyhä pernarutto, miten se hetki vitutti!

Olin lukiossa ja asuin vielä äitini luona. Eräiden bileiden päätteeksi päädyin viettämään puoliromanttista hetkeä hotellin takana olevaan pusikkoon erään ulkomaalaisen julkkiksen kanssa. Kyllä, olen jyystänyt julkkista!

Tämän puoliromanttisen hoitokerran jälkeen unohdin herra Julkkiksen aivan täysin, pitkäksi aikaa, kunnes aloin epäillä, ettei kaikki ole aivan täysin kunnossa. Kävin lääkärissä useita kertoja, mutta veltto miespuolinen terveyskeskuslääkäri vain naureskeli vaivoilleni, nosti silmälasejaan ylemmäs nenälle ja määräsi erilaisia lääkkeitä, mistä ei ollut mitään hyötyä. Ongelma paheni. Päivä päivältä oloni oli tukalampi. Lopulta jouduin turvautumaan lääkärikirjaan (kyllä vain, on ollut olemassa aika, jolloin ei ollut Googlea!) ja etsimään sieltä itse vastauksia. Sain ruinaamalla ja suurikokoista poveani vilauttamalla lähetteen erikoislääkärille, joka oli harmaa ja rypistynyt nainen. Hän tuijotti minua silmälasiensa takaa, kun selitin hänelle tilannetta omaan tapaani erittäin monisanaisesti. Pyysin häntä varmistamaan, olenko oikeassa epäilyissäni. Olin. Minulla oli syyhypunkki, minkä julkkis oli minulle ystävällisesti lahjoittanut.

Kysyin rypistyneeltä erikoislääkäriltä, mitä nyt tehdään. Kun hän luetteli hoitokeinoa, vanhenin itse sadalla vuodella: hoitokeinona on se, että koko perhe käsitellään linimentillä, kaikki vuodevaatteet ja käyttövaatteet pestään, sohvat imuroidaan ja matot myös. Koko perhe! Harmaannuin silmissä, kun ajattelin: ”Voi vittu, minun on kerrottava tämä äidille!” Minun on myönnettävä, mistä olen tämän helvetin syyhypunkin saanut. Minun on sanottava ääneen, että olen mokannut ja helvetin pahasti olenkin mokannut. On aivan pakko kertoa äidille.

Olisi nyt saatana tartuttanut kupan tai klamydian! Ne olisi hoidettu pillereillä pois eikä äidille olisi tarvinnut kertoa mitään. Mutta ei, kun piti sitten mennä saamaan syyhypunkki. Voi helvetin perse sentään!

Kun pääsin kotiin lääkäristä, minua vitutti niin paljon, että otsassani kasvavan Jorman latvaan olisi pystynyt rakentamaan maakotkan pesän. Oli kuitenkin pakko kertoa. Pyysin äitini ja pikkusiskoni keittiön pöydän ääreen ja kerroin heille tilanteen. Sen jälkeen tilanne parani sen verran, etten ollut ainoa, ketä vitutti. Siskoni lupasivat vihata minua koko loppuelämänsä, koska myöskin he joutuivat käymään läpi syyhyhoidot sekä sen jumalattoman pyykkirumban, mikä niihin hoitoihin kuului. Äitini nieli suurimmat kirosanat, mutta hänen silmistään näki, ettei hän juurikaan ollut ylpeä tyttärensä upeasta saavutuksesta päästä naimaan ulkomaalaista julkkista. Ei kun apteekkiin ja hoitoihin!

Ne syyhyhoidot kestivät kaksi kokonaista päivää. Linimenttiä, pyykkiä, imurointia, lisää pyykkiä, lisää linimenttiä, kiroilua, vitutusta, kyyneleitä, huutoa ja kiukkua. Kaksi kokonaista päivää kodissamme oli neljä erittäin vittuuntunutta naista. Minä olin erityisen vittuuntunut, koska jouduin myöntämään mokani. Ja siskoni olivat vittuuntuneita, koska joutuivat kärsimään minun pikkuisen seikkailuni takia. En tiedä, kumpi vitutti äitiäni enemmän: se, että olin mennyt panemaan julkisella paikalla jotain äijää vai se, että siitä oli seurauksena syyhy ja jumalaton pyykkishow. Hän kuitenkin peitti suurimman vitutuksensa. Varmaankin siksi, että tiesi minun saaneen suurimman rangaistukseni siinä, että jouduin kertomaan, mitä olin tehnyt.

Asiasta ei ole pahemmin sen koommin keskusteltu enkä ole varma, haluanko keskustella siitä vieläkään, monen vuoden jälkeen. Miksi sitten kerroin tämän vitutuksen aiheen teille? Koska haluan tuoda tämän teille opetuksena. Ja mikä on tarinan opetus? Se on tämä: Varmista aina ennen mokan toteuttamista, että sen seurauksista ei tarvitse kertoa äidille! Pääset huomattavasti pienemmällä vitutuksella.